Kerran lihava, aina lihava?

Otsikosta voitte päätellä, että ihan nappiin ei tämän daamin ruokaremontti ole mennyt. Omat ylikilot ahdistavat entistä enemmän ja ovat läsnä elämässä ihan kaikkialla. Pari viikkoa sitten olin esimerkiksi viettämässä mökkiviikonloppua naisporukalla, joista osan tunsin ja osaa en. Hävetti välillä hakea ruokaa, kun pohdin, päivitteleekö joku mielessään, että "taasko se syö" ja saunassa vertailin omaa kroppaa muiden kroppaan. Juhannuksena taas oltiin kyläilemässä miehen perheen luona, siellä yritin piiloutua säkkimäisiin vaatteisiin ja vältellä kaikenlaisia aihetta sivuavia keskusteluja.

Herääkin kysymys, että kun tämä asia on mulle näin suuri ja koska mä kerran inhoan tätä vartaloani, niin miksi en saa itsestäni sen vertaa irti, että sulattaisin nämä ylikilot? Voi kunpa tietäisin vastauksen.

Yritän olla suuremmin ääneen tätä asiaa päivittelemättä, koska en halua, että mun lapset perivät saman itsetunto-ongelman. Välillä jopa juttelen tyttärelle, että "näytänpäs mä tänään hyvältä" tai että "olen just sopiva tällaisena". Vaikka todellisuudessa mietin ihan muita juttuja. Olen myös sitä mieltä, että oman miehen kuullen ei ole hyvä dissata omaa kroppaa. Tokihan se näkee, millainen tuhti daami mä olen ja tietysti se tietää, etten tykkää kropastani yhtään. Mutta jos edes piirun verran saisi säilytettyä seksikkyyttä sillä, ettei ruoski itseään maahan liikakilojen takia.

Musta tuntuu, että mitä enemmän mä yritän laihduttaa, sitä vääriintyneemmäksi mun suhtautuminen ruokaan ja herkkuihin menee. Suurimmat ylilyönnit, eli salaa ahmimiset, ovat yleensä juuri tapahtuneet mun noudattaessa jotain ruokavaliota. Että jos syö salaa, ei liho.

Jostain luin, että olisi hyvä opetella sellaista sallivampaa herkuttelua. Että antaisi itselleen luvan syödä jotain hyvää toisten läsnäollessa. Tällä hetkellä mua ihan totisesti hävettää mussuttaa yhtään mitään esimerkiksi duunikavereiden nähdessä. Luultavasti enemmistö ei sen kummemmin mun syömisiä mieti, mutta itselle se on iso peikko.

Joskus olen jopa miettinyt, pitäisikö mun käydä jollekin psykologille juttelemassa tästä. Että saisi jotain ajatuksia siihen, miksi mä suhtaudun ruokaan näin kummallisesti ja inhoan jokaista ylikiloa. Mutta jotenkin sekin tuntuu liioittelulta. Toiset kärsivät tyyliin työuupumuksesta tai niiden mies on ottanut ja jättänyt, läheisiä kuollut tai talo palanut - mä vaan syön liikaa, vatsa hölskyy ja housuista tursuaa sellainen ei kovin viehkeä pelastusrengas vyötärölle. Ehkäpä nyt kuitenkin vain yritän jotenkin omatoimisesti avata näitä lukkoja ja toivoa, että siinä samalla teen parempia ratkaisuja sen suhteen, mitä työnnän suustani alas. Ehkä se näkyy joskus vaa'allakin miinuslukemina.

Anteeksi siis radiohiljaisuus. On ollut pientä motivaatio-ongelmaa kirjoitella tänne, kun puntarilla ei ole ollut myönteisiä muutoksia ja muutenkin vähän hailakka fiilis. Yritän ryhdistäytyä! :)

Rintasyöpäpelko

 

Ehkä osa lukijoista muistaakin, että mun suvussa on melkoisen suuri syöpärasite. Naisilla on paljon rintasyöpiä, viimeksi diagnoosin sai mun äiti runsas vuosi sitten. Hän taisi taudin selättää ainakin toistaiseksi, mutta jäi siitä sellainen pelko pyllyssä -olo varmasti hänelle itselleen ja koko lähipiirille.

Mulla on ikää "vasta" 30 vuotta, mutta varasin kuitenkin ajan mammografiaan ja rintojen ultraäänitutkimukseen. Nimittäin pelkään ihan tosissani, että tuolta tissiosastolta löytyy joku pommi. Mitään pattia en ole löytänyt, mutta mulla rinnat tuntuvat sellaisilta paukuraisilta muutenkin, eli mitään pattia en varmaan edes löytäisi, vaikka siellä sellainen olisi. Lisäksi mua välillä nipistää rinnoista, joten ainahan sitä pelkää pahinta. Mä olen liian kallisarvoinen mun perheelle, joten pakko päästä tutkimuksiin ja jos sieltä jotain kamalaa löytyy, niin lähteä taistoon hyvissä ajoin.

Eli torstaina on "tuomiopäivä". Toivokaamme, että mitään poikkeavaa ei löydy. Että voin elää jatkossakin huoletonta elämää pelkästään kiloistani stressaten. 

Pari tuntia teininä

Karkaan tänään kasvavaa pyykkivuorta ja iltaa kohti kovenevia desibelejä leffaan, jossa ajattelin tuijottaa silmät kovana vampyyrejä kirmaamassa pitkin poikin metsiä. Näin esteettisiä asioita arvostavana toivon myös, että ainakin joku heistä olisi edes pienen tovin ilman paitaa ja ripaus öljyä iholla ;) No okeiokei, ei sillä niin väliä, kunhan pääsen hetkeksi aikuisten keskelle taas.

Twilight Aamunkoi 2 kutsuu mua tänään. Kuva Maikkarilta.

Mitä ruokavalioremonttiin tulee, niin, öööööööö, ei puhuta siitä just nyt. Olen siis ollut hunningolla hieman tänäänkin. Mitään järkisyytä siihen ei ole, sillä karppaaminen vaan toimii mun kohdalla ja mun on typerää syödä sopimattomuuksia. Olen perustellut itselleni huonoja valintoja näillä kammottavilla öillä, jolloin oma unisaldo jää vauvan itkemisen takia hyvin vähäiseksi (sängyssä olen usein klo 22-06 ja vauva herättää sinä aikana 3-7 kertaa). Mutta tekosyyhän se on. Itse teen valinnan ahdata kurkkusseen pölöjä juttuja eikä kukaan muu levitä tätä meikäläisen ahteria kuin meikä itse. Tosin en ole kyllä itseäni asiasta mitenkään ruoskinutkaan nyt, kyllä mä saan vielä otettua itseäni kunnolla niskasta kiinni. Maailmassa on paljon vakavampiakin juttuja kuin mun kilot, joskin ilolla niistä kyllä luopuisin.

Yksi huolenaihekin on nyt pinnalla ja se ei ole mikään pieni. Nimittäin rakkaalla äidilläni epäillään rintasyöpää. Hänestä otettiin jo joku ohutneulanäyte ja huomenna joko otetaan lisää näytteitä tai joku isompi operaatio. Sairaalasta tuli vain kutsu kirurgiselle poliklinikalle uudestaan, muttei mitään alustusta siitä, mitä ensimmäisestä näytteestä mahdollisesti löytyi tai mitä huomenna tehdään. Joten hieman ahdistunein fiiliksin kohti seuraavaa päivää.

Kovasti toivon, ettei rintasyöpä osunut omaan perheeseen. Pisteet Roosa nauha -kampanjalle tärkeästä duunista.

Ahdistus Maximus

Jos mä luulin edellistä blogikirjoitusta näppäillessäni olevani jotenkin fiiliksissä pohjalla, niin väärässä olin: pääsin tänään syvemmälle. Nimittäin varasin aikaa sinne äitipolille ja sain jo puhelimessa kuulla kunniani. Sanottiin, ettei enää YHTÄÄN saa tulla painoa lisää, pitää vaan LIIKKUA enemmän ja kuulemma "rehuja saat syödä". Että mua korventaa koko homma. Tulipa sitten paruttua oikein töissäkin, kun otti niin isosti päähän. Tosin väitän, että enemmistö ei huomannut mitään, sillä mä rynnistin vessaan pillittämään. Sen verran tehokasta saarnaa on kyllä tullut viime aikoina, että uskoisin kaikista herkuista kieltäytymisen olevan helppoa tulevaisuudessa. Tai no, neuvolassa kyllä sanottiin, ettei nyt ihan kaikesta tarvitse kieltäytyä, kun sitten sitä tekee tuplasti mieli. Mutta mä olen nyt elänyt niin ihmisiksi, että ei tästä herkkumäärästä oikein voi vähentää, pitää vaan lopettaa kuin seinään. Lisäksi ajattelin nyt sitten panostaa annoskokojen pienentämiseen sekä niiden rehujen lisäämiseen, ehkä sitä liikuntaakin uskaltautuisin lisäämään supistusten uhallakin. Ja todellakin vien ruokapäiväkirjat äitipolille, niin näkevät, etten ole mikään porsas.

Vääristynyt kehonkuva

Siis kyllähän mä tiedän, että olen tuhti tyttö. Mutta näemmä sitä silti ajattelee itsensä pienemmäksi kuin todellisuudessa on. Koin karun herätyksen äsken, kun katselin viikonloppuna otettua valokuvaa, missä olen mun hyvän ystävän kanssa. Olen jotenkin tuuminut, että olen vain vähän häntä isompi. Niin ja kuvittelin, että mun valitsema asukokonaisuus näytti ihan kivalta kesävaatetukselta. Voi morjes. Niin metsään, niin metsään.