Joulusta selvitty ilman lisäkiloja

Ihmeellistä kyllä, joulu ei tuonut ollenkaan lisäkiloja. Oh my. Olo on jotenkin niin tuhti, että olin aika varma kiloja rapisseen lisää. Aikalailla plusmiinusnolla. Tosin tuhdissa kunnossa olin kyllä jo ennen joulua, vaatteet eivät istu nätisti ja tekisi mieli paeta säkkiin.

Mua on riesannut joku mystinen flunssa nyt jo tovin. On nenä tukossa ja jomottaa, ehkä poskionteloissa jotain. Lämpöilyäkin on ollut välillä. Veikkaan kyllä ihan tavalliseksi flunssaksi, mitä nyt vain on vähän sitkeämpää sorttia. Salilla olen ollut joskus viimeksi joulua ennen. Mieli polttelisi kovasti mennä taas, mutta toivutaan nyt ensin.

Mutta itseinho. Se on kyllä jännä juttu. En pidä kropastani ja häpeän kilojani. Mietin, että kaikki huomaavat mun raskausmahalta näyttävän pötsin ekana ja ihmettelevät, miksen saa otettua itseäni kunnolla niskasta kiinni. Samaa mietin minäkin. Miksi himoitsen suklaata, kun samalla haluaisin näyttää muulta kuin turvonneelta laiskiaiselta? Miksi tahdon herkkuja, kun farkunkaulus puristaa jo nyt ikävästi ja joudun ostamaan kokoa 44 tai 46. Se on muuten se vaatekaupan isoin koko: jos tästä vielä kasvaisin, pitäisi asioida jossain matamiosaastolla.

Teinpä raskaustestinkin. Koska maha nyt on mitä on ja kilot nyt ovat mitä ovat. Menkkojakaan mulla ei ole hormonikierukan takia ollenkaan. Kuulemma noin 80 % sen käyttäjistä pääsee eroon kuukautisista ja näin mulle on käynyt. Mutta ilman kuukautisia ja ison mahan kanssa sitä alkaa väkisinkin miettimään, että "perskules, olenko mä paksuna muustakin kuin ylisyöntisyistä". Mutta ei, en ole raskaana.

Kerran lihava, aina lihava?

Otsikosta voitte päätellä, että ihan nappiin ei tämän daamin ruokaremontti ole mennyt. Omat ylikilot ahdistavat entistä enemmän ja ovat läsnä elämässä ihan kaikkialla. Pari viikkoa sitten olin esimerkiksi viettämässä mökkiviikonloppua naisporukalla, joista osan tunsin ja osaa en. Hävetti välillä hakea ruokaa, kun pohdin, päivitteleekö joku mielessään, että "taasko se syö" ja saunassa vertailin omaa kroppaa muiden kroppaan. Juhannuksena taas oltiin kyläilemässä miehen perheen luona, siellä yritin piiloutua säkkimäisiin vaatteisiin ja vältellä kaikenlaisia aihetta sivuavia keskusteluja.

Herääkin kysymys, että kun tämä asia on mulle näin suuri ja koska mä kerran inhoan tätä vartaloani, niin miksi en saa itsestäni sen vertaa irti, että sulattaisin nämä ylikilot? Voi kunpa tietäisin vastauksen.

Yritän olla suuremmin ääneen tätä asiaa päivittelemättä, koska en halua, että mun lapset perivät saman itsetunto-ongelman. Välillä jopa juttelen tyttärelle, että "näytänpäs mä tänään hyvältä" tai että "olen just sopiva tällaisena". Vaikka todellisuudessa mietin ihan muita juttuja. Olen myös sitä mieltä, että oman miehen kuullen ei ole hyvä dissata omaa kroppaa. Tokihan se näkee, millainen tuhti daami mä olen ja tietysti se tietää, etten tykkää kropastani yhtään. Mutta jos edes piirun verran saisi säilytettyä seksikkyyttä sillä, ettei ruoski itseään maahan liikakilojen takia.

Musta tuntuu, että mitä enemmän mä yritän laihduttaa, sitä vääriintyneemmäksi mun suhtautuminen ruokaan ja herkkuihin menee. Suurimmat ylilyönnit, eli salaa ahmimiset, ovat yleensä juuri tapahtuneet mun noudattaessa jotain ruokavaliota. Että jos syö salaa, ei liho.

Jostain luin, että olisi hyvä opetella sellaista sallivampaa herkuttelua. Että antaisi itselleen luvan syödä jotain hyvää toisten läsnäollessa. Tällä hetkellä mua ihan totisesti hävettää mussuttaa yhtään mitään esimerkiksi duunikavereiden nähdessä. Luultavasti enemmistö ei sen kummemmin mun syömisiä mieti, mutta itselle se on iso peikko.

Joskus olen jopa miettinyt, pitäisikö mun käydä jollekin psykologille juttelemassa tästä. Että saisi jotain ajatuksia siihen, miksi mä suhtaudun ruokaan näin kummallisesti ja inhoan jokaista ylikiloa. Mutta jotenkin sekin tuntuu liioittelulta. Toiset kärsivät tyyliin työuupumuksesta tai niiden mies on ottanut ja jättänyt, läheisiä kuollut tai talo palanut - mä vaan syön liikaa, vatsa hölskyy ja housuista tursuaa sellainen ei kovin viehkeä pelastusrengas vyötärölle. Ehkäpä nyt kuitenkin vain yritän jotenkin omatoimisesti avata näitä lukkoja ja toivoa, että siinä samalla teen parempia ratkaisuja sen suhteen, mitä työnnän suustani alas. Ehkä se näkyy joskus vaa'allakin miinuslukemina.

Anteeksi siis radiohiljaisuus. On ollut pientä motivaatio-ongelmaa kirjoitella tänne, kun puntarilla ei ole ollut myönteisiä muutoksia ja muutenkin vähän hailakka fiilis. Yritän ryhdistäytyä! :)

Voi p#rs##n suti

Ärrinmurrin, grr ja !!#&"!!###! Olin eilen neuvolassa, mikä ahdisti ihan iloisesti jo etukäteen pelkästään painoasioiden takia, sillä mähän en mikään keijukainen tällä hetkellä ole (sellaiset 93 kg elopainoa, AUTS!). Olen mittaillut kotona sokeriarvoja ja paasto heiluu siellä lähellä raja-arvoa: pitäisi olla alle 5,5, mutta mulla on usein 5,3 ja viime viikolla se oli kaksi kertaa 6,2. Siitä tuli sanomista. Ja sitten vielä kohdunpohjan korkeus eli sf-mitta oli 30 (nyt raskausviikkojakin on 30) ja se huitelee ihan siellä yläkäyrällä. Eli päin pylpyrää moni juttu, saakutti sentään. Pölöintä tästä tekee sen, etten ole ostellut mitään kokonaisia suklaalevyjä tai mässännyt menemään, vaan syönyt suhteellisen järkevästi. Toki on tähän ylilyöntejä mahtunut ja aina on paljon parantamisen varaa, mutta olen mä elämässäni pahemminkin mässäillyt. Neuvolan terkka piti sitten kunnon palopuheen järkevästä syömisestä ja laittoi lähetteen äitiyspoliklinikalle, jossa sitten mun ruokatottumuksia mollataan lisää, kauhistellaan sikiön kokoa ja hyvin luultavasti ahdistetaan mut henkisesti nurkkaan. Ahdistaa jo etukäteen. Asiaa puhuvat ja mä olen niin täysin samaa mieltä, mutta kun ei ole porsastellut, ei voi oikein vähentää porsastelua. Liikunnan lisääminen auttaisi, mutta millä hemmetillä mä voin sitä lisätä, kun jouduin supistusten takia saikulle ja liikuntakieltoon. Nyt en ole enää saikulla ja normielämä on sallittu, mutta esim. pari päivää sitten tekemäni vähänkään vauhdikkaamman kävelylenkin jälkeen vatsaa sattui ihan vietävästi monta tuntia. Sama toistui, kun kävin uimassa.

Niin, että harmittaa, ketuttaa, ottaa päähän.

Ajattelin, että otan tuonne äitipolille printit mun syömisistä ja saavat sitten halutessaan rönkkiä niitä.

On tässä silti jotain hyvääkin. Ensinnäkin, nyt tulee tosi paljon tarkempaa vielä katsottua syömisiä. Hoen mielessä sitä "Haluanko/tarvitsenko/voinko?"-mantraa herkkujen poltellessa mielessä, koitan lisätä kasviksia ja hedelmiä sapuskaan ja ehkä raahaudun sinne kävelylenkillekin supistusten uhallakin. Sillä olenhan mä sentään jo viikolla 30 ja vauvalla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos maailmaan päättävät jo tulla. Toivottavasti ei, mut onhan se aina mahdollista.

Alku se on tälläkin tarinalla

Olen viimeiset vuodet inhonnut itseäni ja tätä hyllyvää laardikasaa, jota vartaloksikin sanotaan. Aina välillä melkein unohdan kammottavan peilikuvani, kunnes joku asia tai ihminen palauttaa minut maanpinnalle. Tänään se oli naapuruston mies, joka totesi, että "ai teille onkin vissiin tulossa pikkusisko tai -veli tuolle teidän lapselle". Joo, ei ole, ihan puhdasta läskiähän tämä. Kun vastasin kieltävästi, hän kysyi, "ai ootko sä vielä pullukka tuon takia" ja osoitti vierellä kävellyttä taaperoani. Ihmeen kaupalla selvisin tuosta tilanteesta enkä murtunut siihen paikkaan. Kotona tuli kyllä itkettyä senkin edestä. Hemmetin k*sipää. Vielä minä tuolle idiootille näytän, prkle sentään.

Se, miten musta tuli tällainen, on arvoitus. Teini-iässä olin upea, tosi hoikka ja käänsin päitä. Sitten rakastuin. Olin vieläkin upea, mutta ruoka alkoi maistumaan. Jotenkin sitä läskiä tuli kerättyä tasaisesti joka vuosi. Aloin inhota vartaloani, mutten silti saanut syömistä hallintaan. Paisuin vain paisumistani. Pari vuotta sitten sain ison parisuhdekriisin aikaiseksi aiheesta, kun mieheni huomautti kiloista. Meinasin lähteä vetämään koko suhteesta, vaikka oikeassahan hän oli (eikä edes sanonut kovin pahasti). Se sai kuitenkin aikaiseksi sen, että aloin syödä häneltä salassa. Aina, kun mies lähti jonnekin iltarientoon tai muualle, hamstrasin minä kaikkea kiellettyä ja vedin sitä pahaan oloon asti. Jonkinsortin käänteinen syömishäiriö vissiin.

Olen kovasti herkkujen perään ja pidän kaikesta rasvaisesta. Kiloistani en siis voi syyttää ketään muuta, kuin itseäni ja omia mielitekojani.

Eipä sillä, liikunkin kyllä ahkerasti. Päivittäin teen 30-60 minuutin kävleylenkin, lisäksi käyn salilla 1-2 kertaa viikossa, pelaan kerran viikossa (laiskasti) lentopalloa 1,5 h ja toisinaan käyn jollain ryhmäliikuntatunnillakin.

Tämän päivän liikuntasaldo ennen ja jälkeen tuon yhden idiootin kommenttia:
45 minuuttia kuntosalilla (tästä tosin enemmistö kuntopyöräilyä ja crosstrainailua)
30 minuuttia hidastahtia kävelyä taaperon kanssa ulkona
(tässä välissä se ääliö tuli huomauttelemaan mun vatsasta ja sai aikaiseksi sisuuntumisen)
15 minuuttia crosstrainailua
20 minuuttia hölkkä- + kävely-yhdistelmää