Jännitysnäytelmä: jääkö mässäily päälle?

Ihan mitään kakkublogia tästä mun blogista ei tule, tämmöiset kun eivät oikein sovi sellaisen tyypin ruokavalioon, joka tahtoisi tiivistyä timmiksi.

Tänäänhän vietetään kaikkien ihanien isien päivää. Ja siksi meikäläinenkin on tänään noussut kukonlaulun aikaan väsäämään kakkua. Meinasi tosin pari ärräpäätä siinä päästä, koska A) vauva kiljui koko yön enkä saanut nukkua, B) esikoinen kiljui kerran yöllä enkä saanut nukkua, C) mies ei herännyt niihin vaan sai nukkua, D) mun piti kuitenkin nousta aamulla, koska on isäinpäivä ja E) vauva pisti vähän haasteita kehiin, kun yritin leipoa kakkua ja jätkä huusi kurkku suorana koko sen ajan. Eli ei ollut ihan mikään Strömsö-olo. Mut joo, sainpa tehtyä tuon kuvan tekeleen, joka ainakin etäisesti muistuttaa kiivi-mango-toffee-kakkua.

Nyt vain jännityksellä odotan, jääkö tämä mässääminen taas päälle. Mä kun tunnun olevan Joko/tai-ihminen, eli joko mässään ihan huolella joka päivä tai sitten syön järkevästi. Viime vuodet on tullut syötyä selkeästi liikaa ja vääriä juttuja, kun joka paikka hyllyy.

Eilen kävi liikunnan suhteen vähän ohraisesti. Piti mennä joraustunnille, mutta myöhästyin KAKSI minuuttia eikä sinne saa mennä enää tunnin alettua. Ja ihan hyvä niin tietty, kyllä muakin nyppisi, jos porukkaa rynnisi sinne kesken kaiken ja menisi askelkuviot hetkeksi sekaisin. Mutta kyrsi mua silti seistä siinä lasiseinän takana urpona, kun toiset veivaavat hiphopin tahtiin. Lihakset olivat vielä edellisen päivän tehotreenijumpasta niin hellinä, ettei ajatus kuntosalistakaan liiemmin ilahduttanut, jotenka suuntasin taas vain infrapunasaunaan. Sitä en tosin kertonut kotona lapsia kaitseelle miehelle :P

Kerrankin vaaka on ystävä

Olipas kiva ylläri tänään, kun vaaka näytti tasan 89 kg. Siis siitä huolimatta, että mun kummatkin rinnat olivat vähintäänkin mun pään kokoiset, eli siis kertakaikkisen täynnä maitoa. Tiedän, ajatus saattaa ällöttää osaa lukijoita, mutta avaudunpas lisää, että öisin tulee UITUA maidossa ja siltä mä kyllä haisenkin. Pari suihkua päivässä tai vähintään yksi on ihan ehdoton vaatimus, muuten käryän kilometrien päähän joltain tiskipöydälle kuukausiksi unohtuneelta piimältä.

Avaudunpas vähän miesasioista nyt. Nimittäin mua ottaa PÄÄHÄN, kuinka toinen osapuoli on vapaa kulkemaan omien fiilisten mukaan ja mä olen sidottuna kotiin tai vähintään tissieni kanssa vauvaan. Nytkin mies on ollut kuusi tuntia omissa harrastuksissaan. Laittoi tuossa kyllä ystävällisesti tekstaria, että "toivottavasti pärjäätte, menen vielä kaverin luo kahville". Mä en jaksanut vastata siihen mitään, kun otti pikkusen päähän jotenkin. On tärkeää päästä irtautumaan kotioloista välillä, mutta pakkoko noissa menoissa on olla työpäivän verran. Hemmetti, arkisin mä pyöritän tätä rumbaa jo käytännössä yksin ja sitten vielä viikonloput ukko on riennoissaan tunti toisensa perään. Okei, vauva nyt on vasta pari viikkoa vanha, etten mä edes kaipaisi mihinkään tuntikausiksi omine hyvineni. Mutta kyllä mä vähän enempi apujoukkoja kaipaisin täällä kotosalla. Että toinen oikein vaikka tarttuisi joskus omatoimisesti imuriin tai vääntäisi ruokaa. Ja joo, olen tästä hänelle sanonut ja joo, joskus se ehkä tuntuu toimivan, mutta enimmäkseen mun pitää aina vähintään vihjailla, että jotain tapahtuu. Tai sanoa suoraan, että "otas imuri käteen ja imuroi". Jotenkin tuntuu, että pääsen helpommalla, jos vaan itse imuroin. Vaikka se ottaakin päähän ihan p#rkeleesti, etenkin, kun toinen nauttii huolettomasta vapaa-ajasta tuolla jossain.

Kiitos ja anteeksi.