Pieni irtiotto arjesta oli enemmänkin kuin paikallaan. Viikko Espanjan kuumana hohtavan auringon alla teki kerrassaan hyvää, paitsi ehkä vartalolle, sillä siellä syötiin ihan jatkuvasti. TOSIN olin kaukana Subwayn Italian B.M.T.-ateriasta eikä tullut mässäiltyä millään suklaapatukoillakaan, kun oli käytännössä kokoajan jonkun toisen seurassa. Vaaka näytti jotakuinkin samoja lukemia kuin ennen reissua, joten eipä tullut siis kerättyä lisää kannettavaa.
Kuvassa hemaiseva vartaloni altaalla. Arvatkaa vaan, hävettikö kohdata reissulla pariskunta, jonka olen tavannut viimeksi kymmenen vuotta sitten noin 20-30 kg kevyempänä? Tai no, ei se kyllä hävettänyt, mutta laittipa miettimään.
Mitenkäs sitä saisi jotain rotia itseensä, eikä vaan kartuttaisi kilokassaa vuosi vuodelta? Ainakin tällaiset kuvat motivoivat kummasti, samoin kuin kohtaamiset vuosikausien jälkeen.
Ajattelin ottaa käyttööni jostain lehdestä lukemani ajatusmallin, jossa entinen sairaaloisen lihava nainen sanoi aina ennen syömistä kysyvänsä itseltään nämä kysymykset: Haluanko, tarvitsenko, voinko? Ehkä seuraavan suklaapatukan kohdalla myönnän haluavani, mutta kiellän tarvitsevani ja voivani --> patukka jää kauppaan?
Mielenkiintoinen blogi, kiitos siittä :)
VastaaPoistaTuosta mainitsemastasi ajatusmallista..
Itse olen käyttänyt samaa tapaa. Yllättävän toimiva!
Monet keksit ja kakkuset yms. jääneet syömättä, kiitos tuon tavan.
Kysyn itseltäni monesti herkun kohdatessa,
"mitä saan, jos syön sen?"
-> hetkellinen hyvä maku suuhun ja jälkeenpäin mahd. morkkis? :D
Hyvä vinkki, tuo ajatusmalli. Otan itsekkin käyttöön! :) Luin kaikki kirjoituksesi, tuttu tarina...
VastaaPoista