Viimeisiä viedään

Vuosi alkaa olemaan paketissa. Harmikseni en pääse vielä tänä vuonna häikäisemään timmissä kropassa, vaan laardia on edelleen iloisesti. Tosin en anna sen masentaa, vaan otan itseäni niskasta kiinni ja teen asialle jotain. Mun karppaus on jäänyt toistaiseksi vain yritelmäksi: tsemppaan aina tovin, kunnes taas kaatuu. Jouluna homma meni ihan läskiksi kirjaimellisesti, kun näpit hakeutuivat kokoajan konvehtirasiaan, piparikulhoon ja milloin mihinkin. Sentään joulutortuista pysyin erossa, koska mä en tykkää niistä (ja silti kerran harkitsin, että pitäisikö syödä yksi).

Olen muutenkin havainnut, että mulla on paha tapa syödä kaikki, mitä eteen sattuu. Etten saa rauhaa, ennen kuin joulusta jääneet piparit on tuhottu (lue: syöty) tai lahjaksi saatu suklaalevy syöty. Jos mä tiedän, että jääkaapissa on jäätelöä, niin sitä tulee syötyä, vaikkei edes tee mieli. Siinäpä käyttäytymismalli, joka pitäisi jollain tavalla murtaa. Itsekuria nyt vain kehiin!

Monesti olen kuullut sanottavan, että ei voi laihtua ennen, kuin tietää, miksi syö liikaa tai huonosti (ja mun tapauksessa liikaa JA huonosti). Mutta mulla ei ole mitään traumaa, hankalaa lapsuutta, vaikeaa äiti-tytär-suhdetta, alistavaa aviomiestä tai muutakaan kipukohtaa. En ole ainakaan keksinyt, vaikka kuinka olen yrittänyt. Musta tuntuu, että mä syön tyhmiä juttuja, koska mä tykkään niistä. Milläs hemmetillä sen murtaisi? Olisipa joku luontaistuote, joka muuttaisi kaiken sokerisen ja rasvaisen pahanmakuiseksi, nappaisin heti pillerin jos toisenkin ;D

Piinaava paino

Jotenkin sitä kuvittelisi, että näin aikuisena on ihan yksi lysti, mitä painaa. (Tai toisaalta, jos se nyt kiusaa näin paljon kuin mun paino meikäläistä, niin sille saisi tehtyä jotain eikä vain mättäisi lisää laardia ahteriin). Kun odotin lasta, piti joka saakelin neuvolakerralla pomppia sille vaa'alle ja kuuluttaa oma paino ääneen. Sitten se järkyttävä lukema kimpoili siellä seinästä toiseen, kunnes päätyi tiukasti tuijottavan neuvolantädin korviin. Sitten sitä aina vähän päiviteltiin yhdessä, itse häpeissäni ja neuvolantäti valistavasti, että "hyvä sitä on tietysti vähän tarkkailla, tässä vaiheessa kun itse lapsi ei painoa juuri nosta" ja "ruokaympyrän mukaan on hyvä syödä" ja "turvotustakin toki voi olla, mutta ootko syönyt herkkuja vaikkei niin saa tehdä". Okei, ymmärrän tämän kyllä, koska jos äiti syö typerästi ja liikaa, voi vauvasta tulla jonkinsortin jättiläinen. (Itsekin kauhulla odotin jo otsikoita: "Suomen ensimmäinen 15-kiloinen vauva syntyi").

Sitten sitä pykää sen ipanan pihalle ja menee näyttämään sitä neuvolaan jossain vaiheessa. Äidin lopputarkastuksessa kurkataan tuonne, jonne ei synnytyssali"teurastuksen" jälkeen halunnut kenenkään enää koskaan kurkkaavaan piiiiitkään aikaan ja sitten mennään - arvatkaapas vaan - taas vaa'alle. Itseä nolottaa, kun paino ei ole kovasta uhoamisesta huolimatta lähtölukemissa. Lääkäri sen sijaan lohduttelee, että kyllä se imettämällä sitten lähtee. (Tähän väliin vinkki: ei muuten lähde, ainakaan mun kohdalla).

Mutta eilinen punnitushommeli pääsi kyllä yllättämään. Nimittäin kävin tuossa laitatuttamassa itselleni hormonikierukan 3 kk sitten. Eilen oli tsekkaus, että se kierukka on missä pitää ja ettei musta ole tullut mitään raivotautista hormonihirviötä näiden kolmen kuukauden aikana. Ystävällinen terveydenhoitaja jutusteli ensin niitä näitä, kyseli vuodoista ja mistä lie, kunnes katsoi syvälle silmiin, osoitti sitä kirottua vehjettä huoneen reunalla ja sanoi "Käyppäs sitten vielä tuossa vaa'alla". Mieli teki kirkua vastaan tai lähteä karkuun, mutta kilttinä ihmisenä menin siihen vaa'alle, miinustin lukemasta kaksi kiloa (koska terveyskeskuksen vaaka näytti täsmälleen kaksi kiloa enemmän kuin oma vaaka samana aamuna) ja ilmoitin sen tähtitieteellisen lukeman terveydenhoitajalle. Hän sitten näpytteli sen sinne koneelleen muistiin, jossa se kammotusluku lävähtää aina terveyskeskuslääkärin silmille mun käydessä siellä. Sitten terkkari kyseli, että "mites on paino lähtenyt laskuun". Totesin sitä lähteneen, mutta koska urakkaa on vielä sellaiset 20 kg ja sorrun liian usein syömään typeryyksiä, niin tuntuu junnaavan paikoillaan.

Mistä vetoa, että kun menen seuraavaksi lääkärille - olkoon mulla sitten mitä vaan poskiontelotulehduksen, nyrjähtäneen nilkan tai vaikka katkenneen silmäripsen kokoinen ongelma -, niin se iskee mut vaa'alle.

AAARGH.

Kotijoraaja

Kävinpä tuossa kirjastossa ja mukaan tarttui kirjojen lisäksi myös pari DVD:tä. Itse en oikeastaan usko kotona liikkumisen tehoon omalla kohdallani, sillä me ei asuta missään 500-neliöisessä loft-asunnossa, jossa ei ole kuin pari design-valaisinta ja futon. Me asutaan täyteen ahdetussa kodissa, jossa ei ole yhtään vapaata laskupintaa missään ja joka paikassa on vähintään leluja, turvakaukalo tai lasten sukkia. Liikun mieluiten kuntokeskuksessa, koska siellä saan rentouduttua täysin enkä näe ympärilläni tekijäänsä odottavia kotitöitä.

Tästä huolimatta kuitenkin lainasin Latinos - Let's Dance -DVD:n ja JamBaila-DVD:n. Esikoinen ninmittäin tykkää ihan hulluna tanssimisesta ja tämä voisi olla sellaista yhteistä puuhastelua kotosalla. Aina likka nimittäin pyytää mua jumppaamaan kanssaan tai jotenkin muuten riehumaan, enkä mä näissä univeloissa osaa olla oikein kekseliäs niiden jumppaliikkeiden kanssa.

Mielenkiinnolla kyllä odotan, että päästään korkkaamaan nämä. Itse kun aina jaksan paasata olevani sisäisesti lationo. Lanteet alkaa aina vispaamaan kuullessani lattarimusaa ja mä viihtyisin huomattavasti paremmin +30-asteessa kuin -15-asteessa. Vähän harmi, ettei ulkoinen habitus näytä vaikkapa Eva Longorialta, mutta hei, ei nyt kaikkea voi saada. 

Uusi ystäväni talvihölkkä

Sain mun tilaamat Icebug-lenkkarit ja lähdin juoksulenkille. Sinänsä aika uskomatonta, koska ulkona pyrytti ihan tosissaan eikä voisi kuvitella kenenkään lähtevän sinne vapaaehtoisesti. Mutta mäpäs lähdin ja tykkäsin ihan hulluna. Ei tullut liian kuuma, mutta ei kylmäkään, ei läkähtynyt, sai mennä ihan rauhassa... Kengät myös pitivät hyvin, sillä en liukastellut yhtään. Ainoa miinus on se, ettei noilla tietystikään kannata kävellä sisällä. Vissiin myynnissä on jotain kenkäsuojuksia, mutta en nyt sellaisia ajatellut kuitenkaan alkaa hommaamaan. Pitää jotenkin jatkossakin taiteilla nuo jalkaan ihan siinä ulko-ovella.

Mutta jottei turhan tervehenkiseksi menisi, niin minä, suuri karppauksen puolestapuhuja, vetäisin juuri kaksi annosta vaniljajäätelöä. Muah.

Tunsinpa itseni pieneksi...

... kun kuntokeskuksen saunaan tullut nainen tarvitsi ahterinsa alle kaksi laudeliinaa. Vaikka mäkin olen elämäni aikana syönyt varmaan ainakin oman painoni edestä suklaata, niin mun pylbyrä mahtuu yhdelle liinalle. Pienestä siä voi tulla iloiseksi.

"Antakaa joku tuolle naiselle ruokaa"

Pitääpä jakaa teidän kanssanne yksi naamakirjassa käyty keskustelu. Kaverini kun laittoi sinne itsenäisyyspäivänä statuksen, että "Antakaa nyt joku Ilkka Kanervan naiselle ruokaa". Elina Kiikkohan laihdutti aikoinaan karppaamalla ja mm. Me Naisissa sanoi haastattelussa laihtuneensa vahingossa 15 kg. Mun piti oikein googlailla hänen linnanjuhlaeleganssinsa ja kyllä vaan, lienee kiloja karisseen edelleen. Itsekin haluaisin hoikistua vahingossa tuon 15 kg ja mielellään vaikka 30 kg, mutta kuitenkin näyttää sen jälkeen timmiltä, treenatulta ja hyvinvoivalta.

Elina Kiikko itsenäisyyspäivän kemuissa tänä vuonna. Kuva: Ilta-Sanomat.

Töllötsemppaaja

Joskus (lue: aika usein) saattaa usko horjua tai tulee ihan käsittämätön himo johonkin totaalisen typerään. Esimerkiksi tästä sanottakoon vaikka suklaakonvehtirasia: juuri joku päivä pohdiskelin puolivakavissani kaupassa, että pitäiskö ostaa tuommoinen. Joo, EI! Meinaan jos mä ostan sellaisen, niin siitä ei todellakaan napsita yhtä tai kahta konvehtia ruoan jälkeen, vaan vedetään kunnon konvehtiöverit. Sen jälkeen podetaankin sitten A) pahaa oloa ja B) henkistä krapulaa.

Dieetit vaihtoon! -ohjelmassa on aina yksi fläsä ja yksi luiseva, jotka koittavat omaksua uusia, fiksumpia tapoja.

Televisiosta tulee paljon laihdutusohjelmia ja hyvä niin, koska niistä voi sitten valita mieleisensä. Mä olen joskus töllöttänyt Dieetit vaihtoon! -sarjaa, mutta edellinen Kahvia vai kermaa? -jakso oli erittäin hyvä. Siinä oli joku järisyttävän ylipainoinen nainen, joka kannusti sitä laihduttajaa kertomalla oman elämäntarinansa. Hän varoitti, että "ensin sitä painaa 70 kg, sitten 80 kg, lihoo huomaamattaan ja sitten onkin jo liian myöhäistä". Hän sanoi, ettei koskaan pidä huijata itseään aloittamalla sitä dieettiä vasta huomenna. Jos sua kiinnostaa katsoa tuo, niin täältä ainakin näkee: http://www.katsomo.fi/?progId=157339

Mun elämäntaparemontti sujuu ihan mukavasti. Tai no, paino junnaa lukemassa 86 kg, mutta olo on hyvä ja kyllä tuo painokin tuosta alaspäin saadaan. Eilen olin pilateksessa. Viikko sitten sama tunti teki mun lihakset viikoksi kipeiksi, mutta eilisestä ei tullut mitään. Ehkä mä löysäilin jotenkin tai sitten mulle kehittyivät teräslihakset jo ekalla kerralla (ihan varmasti tämä jälkimmäinen vaihtoehto) ;D