Tekosyiden maailmanmestari

"Siis kyllähän mä alkaisin syödä järkevämmin, jos vaan en sattuisi olemaan näin väsynyt, jos nämä suklaat eivät olisi tarjouksessa, jos mulla ei just nyt olis nälkä, jos mä vaan saisin enemmän omaa aikaa tai mielihyvää jostain muusta kuin herkuista..." Blaa, blaa, blaa. Mun suu käy kuin märehtivällä lehmällä ja sellaiselta alan näyttää. Mitkään vaatteet eivät mahdu päälle (paitsi raskausvaatteet ja jotkut teltat), näytän kuin vatsassa kasvaisi uusi ihmisenalku ja muutenkin on mieli vähän matalalla. Aina uuden päivän koittaessa vannon, että NYT lähtee tämä mun ryhtiliike ja NYT mä en osta enää mitään mässyä. Ja kun menen kauppaan, lähtee kotiin herkkuja. Kohtaloksi on koitunut viime aikoina suklaa, siihen on syntynyt jonkinasteinen himo. Äsh. Eikä sitä auta edes se hiljattain uutisoitu juttu, että suklaaseen menee valmistuksessa väkisinkin torakanpalasia ja jos on allerginen torakoille, voi saada oireita. Yök ja silti nam.

Salilla olen kyllä käynyt 2-3 kertaa viikossa ja siitä tykkään kovasti. Saan omaa aikaa ja tuolla tavalla on toivoa, että saisin edes osan laardista vaihdettua lihaksiksi. Otin talteen uusimman FIT-lehden ruokavalio- ja treeniohjelmankin. Ihan niin vähäkalorista ruokavaliota en tietystikään voi näin imettäessä alkaa noudattaa, mutta siitä saisi kyllä hyviä vinkkejä. Tuijottelen sitä keittiön pöydällä päivittäin ja olen onnistunut noudattamaan sitä noin puolet päivästä ;) On sekin jo jotain ;D

Katselin tuossa matkatarjouksiakin, kun mulla on krooninen matkakuume. Rahaa ei näin äitiyslomalla ole liiaksi asti, mutta osa tarjouksista on niin halpoja, että siihen voisi olla varaakin jopa. Mutta sitten visualisoin itseni uima-altaalla tämän taikinaröllykän kanssa eikä se oikein houkuttele. Varailen siis matkan sitten, kun kehtaan ottaa joukkueteltan päältäni pois.

Mies ei ole sanonut läskeistä mitään, mutta kyllä huomaan, ettei sitäkään mun muodot liiemmin napostele. Ensinnäkin, makuukammarissa on niin hiljaista, ettei tosikaan ja toiseksi se saattaa sivulauseissa antaa ymmärtää, että voisin tehdä jotain. Esimerkiksi olin menossa kavereideni kanssa ravintolaan syömään ja keskustelu meni näin:
Minä: "Otan varmaan siellä ribsejä. En halua mennä sinne popsimaan salaattia, kun sellaista osaan itsekin tehdä. Uskon, että ravintolassa saa syödä jotain epäterveellistäkin, kun siellä tulee käytyä niin harvoin, tyyliin kerran parissa kuukaudessa".
Mies: "On kaikella silti merkitystä".

Ja kun olimme viikonloppuna sukulaislapsen synttäreillä, tunsin pistäviä katseita mieheni puolelta, kun lapioin lautaselle palan kakkua. Voin tietysti kuvitellakin kaiken, mutten usko. Hän on sellainen kuivan kesän orava, ei grammaakaan ylimääräistä ja vaimo on tuhti maatuska. Hän rakastui 15 vuotta sitten barbiin ja sai maatuskan. Auts.