Aina välillä tulee napistua, kun mies ei siivoa oma-aloitteisesti tai tekee jotain urpoa, mutta nyt pitää sanoa, että meillä menee ihan superhyvin ja olen valtavan onnellinen siitä, että meidän tiet kohtasivat joskus 15 vuotta sitten. Oltiin ihan kakaroita silloin (ja välillä ollaan edelleen, haha), mutta pelataan edelleen hyvin yhteen. Huumorintaju on tosi samanlainen, mitään muuta yhteistä meillä ei sitten varmaan olekaan ;) Taidetaan täydentää toisiamme. Nämä tunteet ovat aina suoraan verrannollisia petihommiin ja jos sallitte liialliset yksityiskohdat, niin sillä saralla rullaa taas hienosti.
Ruokavaliouudistusmotivaatio(wau, mikä sana!) on hieman kadoksissa, mutta kuitenkin melkein tallella. Hieman olen syönyt ohi ruokalistan, myönnetään. Mikä on toki aivan järjetöntä, koska ei se bikinikunto löydy läskien alta, jos ei sen eteen näe vaivaa. Onneksi tänään on taas salipäivä, ne kasvattavat aina motovaatiota ja tulee heti fitimpi olo.
Koiran koepalatulokset eivät ole vielä tulleet. Ehkä saadaan ne tällä viikolla tai sitten ensi viikon alussa. Yritän varautua niihin huonoihin, etten sitten täysin lamaannu, mutta miten ihmeessä sellaiseen voisi edes varautua?
Miksi tuhlaisin elämäni parhaat vuodet itseni inhoamiseen? On aika päästä laardista eroon.
Voi, ihana postaus :)
VastaaPoistaMinä aina luulin olevani varautunut, koska aina murehdin kaikkea ja pelkään pahinta, mutta shokki oli silti ihan valtava. Varsinkin, kun eläinlääkäri sanoi, että hän lopettaisi koiran samantien. En ole koskaan tuntenut sellaista paniikkia. Mutta mitään ei enää voinut tehdä, enkä tietenkään halunnut koiran kärsivän. Toivotaan, ettei sinulle ole tiedossa pahoja uutisia, mutta siinä tilanteessa on sitten vain ajateltava lemmikin parasta ja tehtävä niin kuin eläinlääkäri neuvoo. Voimia! :)
VastaaPoista