Koiramme nukkui pois

Koitan täällä keräillä opia palasiani jostain surun, tuskan ja ikävän seasta. Rakas koira hävisi eilen taistelun syöpää vasten ja nukkui pois.

"Vauva tuli, vatsa jäi"

Uuden Fit-lehden jutun otsikko lupasi enemmän kuin juttu itsessään tarjosi.

Kävipäs melkoinen munkki, kun postilaatikkoon oli iskeytynyt uusin Fit-lehti. Siellä oli nimittäin juttu otsikolla "Vauva tuli, vatsa jäi". Se on kuin suoraan mun elämästä, nimittäin tällä pötsillä huijaisi vaikka istumapaikan bussissa. Joskus jopa mietin, että jos pitäisi jäädyttää kuntokeskuksen treenikortti, niin voisin vaan ottaa sellaisen raskaana olevan ryhdin, sivellä vähän mahaa ja ilmoittaa, että "jalat näkyy jo". Tosin sitähän en tietysti tee, sillä kuntoilu on mulle tärkeä henkireikä. On myös kivaa, että on joku arjen pakopaikka, vaikkei itse kuntoilukaan miellyttäisi. Eilen karkasin sinne infrapunasaunaan 45 minuutiksi lukemaan lehteä, koska kotona oli ollut varsin äänekäs päivä (kiitos vaan kuopukseni, joka kiljui koko päivän eikä siihen auttanut yhtikäs mikään).

Valitettavasti tuo Fit:in juttu ei tarjonnut mitään uutta tietoa. Oli siinä jotain vatsalihasohjeita, joita varmaan kokeilenkin ja parhaat jätän treeniohjelmaan. Voi kun olisivat vielä löytäneet juttuaan maustamaan tällaisia kanssameikäläisiä vatsojensa kanssa, niin olisin voinut pällistellä niitä ja todeta, etten mä olen tämän ongelmani kanssa yksin.

Elämäntaparemontin motiivit

Sain blogin ensimmäisen negatiivisen kommentin edelliseen kirjoitukseeni, jossa todettiin joidenkin kirjoitusteni ärsyttävän lukijaa ja kehotettiin pohtimaan, miksi laihdutan. Hämmennyin siitä, kuinka paljon mielipahaa aiheutti kuulla, että ärsytän jotain ihmistä. Ihan kuin kaikkien pitäisi kaikkia miellyttää. Pääasia kuitenkin lienee, että lähipiiri pitää minusta ja moni lukijakin näistä teksteistä.

Sen sijaan kehotus pohtia painonpudotusurakan syytä oli varsin hyvä ja aiheellinen. Myönnän nimittäin, että en laihduttaisi, jos ei olisi ulkoista painetta laihduttaa. Että jos kukaan ei koskaan kiinnittäisi huomiota mun ylikiloihin, kyselisi laskettua aikaa, jos mainosten mimmit ja ihailemani starat käyttäisivät kokoa 44, jos vaatekaupoissa vaatteet olisivat pääsääntöisesti pienimmillään kokoa 42... Voin nimittäin oikein hyvin tämän kokoisena, en sairastele, en hengästy, olen voimakas. Mutta valitettavasti en koe istuvani yleiseen muottiin ja siksi haluan pienentyä. Mua ahdistaa se, kun vaatekaupassa joutuu nykyään valitsemaan rytkyjä melkeinpä sen perusteella, että mahtuu johonkin. En tykkää siitä, että olen ystäväjoukostani isoimmasta päästä. Haluaisin kovasti, etteivät reiteni hankaisi kesällä yhteen. Tykkäisin ostaa kunnon narubikinit enkä mitään teltan kokoista alaosaa.

Pinnallisia syitä kaikki, myönnän. Väitän kyllä tekeväni tätä itseni takia, sillä minä ITSE haluan olla hehkeämpi. Ja samaan hengenvetoon myönnän, että jos maailmassa ei olisi yhtään ketään muuta kuin minä, niin en taatusti laihduttaisi vaan mättäisin luultavasti suklaata kurkusta kaksin käsin.

"Ah, saanko onnitella?"

"No et hemmetissä", voisin todeta. Nimittäin multa on nyt muutaman vuoden sisällä kysytty KOLME kertaa, oonko raskaana. Tai ei oikeastaan edes kysytty, vaan todettu. Viimeksi eilen "ihana" nuohooja masensi ihan kunnolla.

Esikoinen ruokapöydässä: "Mä syön, niin tulen vahvaksi".
Nuohooja (kuuli väärin): "Ai syöt, että tuut vauvaksi?"
Esikoinen: "Ei kun VAHVAKSI".
Nuohooja: "Aijaa. No mut äiti syö, niin tulee vauva - tai siltä se ainakin näyttää".

JEEEEEEEEEEEESUS. Mä seurasin keskustelua suu auki enkä osannut sanoa siihen yhtään mitään. Kyllä, olen lihava ja Kyllä, vatsani on runsas. Mutta pakkoko on alkaa tuollaisia huomauttelemaan. Jotenkin ahdistaa oma kroppa ihan kiitettävästi muutenkin. Sitten ei saa kotonakaan olla rauhassa, kun aletaan suunnilleen taputtelemaan vatsaa. Luulisi jokaisen tajuavan, että jos on muutenkin tuhti, niin tuskin se vatsakaan voi ihan lituska olla.

Seurasi tästä tosin jotain positiivistakin. Nimittäin tuli taas lisäpontta dieettiin enkä ole katsonut kaapissa notkuvia virpomisherkkujakaan kuin korkeintaan inhoten. Kun se Nuohoojapppprkle saapuu taas vuoden päästä uudestaan, niin näytän sille. Grr, aaaargh ja anteeksi.

Realismi iski

Jos kuvan heppu onnistuu, niin luulisi munkin.

Paino junnaa ties monettako viikkoa, mun kolmekymppiset lähestyvät hurjaa vauhtia, samoin kuin meidän matka Kreikkaan. Aloittaessani Superdieetin tammikuussa olin varsin varma, että oon ihan häikäisevässä kunnossa toukokuussa. Painoa lähtikin hienosti, kunnes koko homma tyssäsi. Lipsuin vähän mahataudin takia syömisistä, sitten ihan vaan motivaatiopulan takia. Nyt alkaa näyttää siltä, etten mitenkään paina about 70 kg toukokuussa, kun massaa on edelleen hieman päälle 80 kg. Tosin kyllä tästä saa puristettua ylikiloja pois ainakin jonkin verran, kun vaan tsemppaan.

Eli illalla salille ;)

Fläsä pullien ääressä

Mitä siitä tulee, kun ylipainoinen sokeriaddikti leipoo ensin rystyset verillä herkkuja pöydän täyteen, haistelee niitä huumaavia tuoksuja heti aamukahdeksasta alkaen ja kerää iloisesti nälkää vieraiden saapumiseen saakka? No, himpun verran extraturvotusta, lievästi huono omatunto ja semisti haasteita itsensä motivoimiseen ruokavalion uudelleen noudattamiseen. Tosin jos jotain keksin puolustuksekseni, niin se on se, etten ahtanut noita herkkuja ihan ämpärikaupalla kiduksista vaan söin kuten normaalit ihmiset syövät. Tänään ajattelin heittää lopun täytekakusta pois, ettei tule kaavittua sitä ohimennen lautaselle. Pullat iskin jo pakastimeen ja yritän nyt unohtaa niiden olemassaolon.

Juhlat menivät kyllä hyvin, vaikka mä olenkin vähän ahdistunut kaikesta siitä sättäämisestä, mitä juhlien järjestämiseen ja viettämiseen liittyy. Mutta selvisin (yhtä) täysjärkisenä (kuin ennenkin), joten HYVÄ minä. Yöllä sitten nukuinkin messevät 10 h putkeen, oli vissiin vähän rankka päivä.

Kaavan murtaja

Villi leopardihame huusi mun nimeä eilen Lindexissä, joten pakkohan se oli ostaa.

Olen just nyt melkoisen ylpeä itsestäni. Nimittäin mulla on ollut ikävänä tapana poiketa tuon tuostakin meidän lähellä olevaan Valintataloon ja ostaa sieltä levy Fazerin Sinistä. Oon käynyt siellä niin usein, että ne kassat varmaan kyselevät toisiltaan takahuoneessa, että "joko se suklaamatami tuli" ja "siis MITÄ, ostiko se tänään vaan maitoa?". Joskus oon miettinyt, että pitäisi varmaan käydä joskus jossain muussa kaupassa, niin ei niittäisi nihkeää mainetta (ihan kuin se ei olisi vaihtoehto, että jättäisi ne levyt sinne kauppaan lihottamaan muita). Mutta nyt meitsi on onnistunut jo pidempään eikä mua ole nähty tuolla. Wuhuu!

Kuvassa meitsin lookkia tänään. Mun Mies inhoaa yli kaiken kissanaiskuvioita, mutta kuka siltä nyt enää mitään kyselisi viidentoista yhteisen vuoden jälkeen. No ei kai, kyllä mä nyt yleensä pukeudun sellaiseen, mitä se ei ainakaan ihan suoraan inhoa, mutta kärsikööt nyt tämän kerran. Mä diggaan, mites te?

Motivaatiopula

Mulla on suuria vaikeuksia pysyä dieetissä. Kun lipsui vähän, oli matalampi kynnys lipsua lisää ja samalla pirullisella polulla olen edelleen. Toisaalta ajattelen niin, että pyrin tässä muuttamaan syömisiäni loppuiäksi ja silloin on tärkeintä syödä järkevästi, ei pilkulleen kuten joku Jutta Gustafsberg ohjeistaa. Tosin jos se toimisi, niin meitsihän olisi timmi eikä painaisi saman verran kuin keskivertomies (eli jotakuinkin 83 kg).

Nämä ajatukset mielessäni suuntasin netin syövereihin ja kaivelin vähän motivaatiokuvia :)

Suru on läsnä jo etukäteen

Vaikka koira voi toistaiseksi hyvin, tulee surtua sitä jatkuvasti. Silittelen aina ohimennen ja kerron, kuinka rakastan. Ihan kamalaa tämä, että tietää päivien olevan vähissä. Toisaalta ehkä hyvä tietää etukäteen, niin ehtii olemaan aidosti läsnä eikä sitten tarvitse jälkeenpäin surra, jos lenkit jäivät oman laiskuuden takia nopeiksi tai rapsutuksia ei tullut annettua tarpeeksi. 

Koska mä itkeskelen jatkuvasti ja se on aika rankkaa, pyysin eilen ystävää leffaan. Suomalainen uutuus, 21 tapaa pilata avioliitto, oli huippuhauska ja vei hienosti ajatukset jonnekin muualle. Suosittelen lämpimästi!

Musertava suru

Kirjoittelinkin aiemmin, että koiralta löytyi pernasta kasvain ja perna poistettiin. Eläinlääkäri sanoi, että jos kasvain oli pahanlaatuinen, on koiralla elinaikaa enää 2-3 kk. Hajosin jo siihen. Naistenpäivänä eläinlääkäri sitten soitti ja valitettavasti uutiset olivat todella huonoja. Kasvain oli paitsi pahanlaatuinen, myös kovin aggressiivinen eikä toivoa ole.

Tämä nyt ei mitenkään liity painonpudotukseen, mutta koira on niin suuri ja rakas osa mun elämää, että halusin kertoa siitä teille. Yritän nauttia jäljellä olevista päivistä ja olla itkemättä ihan koko aikaa.

Rehui akalle

Olisi tietty kiva kirjoittaa, että joku jumalainen adonis polvistui mun eteen kuvan ruusu suussaan. Tai että se samainen tyyppi ratsasti mua vastaan paidatta, vauvaöljyllä sivellyt lihakset auringossa kimmeltäen, vinkkasi silmää ja ojensi kukan. No okei, okei, okei. Ihan kiva, että niin ei oikeasti käynyt, koska ei se jumalainen adonis olisi kuitenkaan ollut mun Rakas Ukkokultani ja siksi kukan vastaanottaminen olisi ollut vähintäänkin arveluttavaa. Kuvan rehun sain kuntosalilta tänään, mimmi tiskin takaa iski sen käteen mun lähtiessä kotiin. Tulipa hyvä fiilis.

 

 

 

Ukkokulta

Aina välillä tulee napistua, kun mies ei siivoa oma-aloitteisesti tai tekee jotain urpoa, mutta nyt pitää sanoa, että meillä menee ihan superhyvin ja olen valtavan onnellinen siitä, että meidän tiet kohtasivat joskus 15 vuotta sitten. Oltiin ihan kakaroita silloin (ja välillä ollaan edelleen, haha), mutta pelataan edelleen hyvin yhteen. Huumorintaju on tosi samanlainen, mitään muuta yhteistä meillä ei sitten varmaan olekaan ;) Taidetaan täydentää toisiamme. Nämä tunteet ovat aina suoraan verrannollisia petihommiin ja jos sallitte liialliset yksityiskohdat, niin sillä saralla rullaa taas hienosti.

Ruokavaliouudistusmotivaatio(wau, mikä sana!) on hieman kadoksissa, mutta kuitenkin melkein tallella. Hieman olen syönyt ohi ruokalistan, myönnetään. Mikä on toki aivan järjetöntä, koska ei se bikinikunto löydy läskien alta, jos ei sen eteen näe vaivaa. Onneksi tänään on taas salipäivä, ne kasvattavat aina motovaatiota ja tulee heti fitimpi olo.

Koiran koepalatulokset eivät ole vielä tulleet. Ehkä saadaan ne tällä viikolla tai sitten ensi viikon alussa. Yritän varautua niihin huonoihin, etten sitten täysin lamaannu, mutta miten ihmeessä sellaiseen voisi edes varautua?

Koiralla synkkä tulevaisuus

Sallittu herkku, eli Pepsi Max mun uudessa suosikkilasissa.

 

Edellisen kirjoituksen lopussa jo nopeasti viittasinkin tragediaan, joka kohtasi meidän perhettä. Vein perjantaina rakkaan koiran eläinlääkäriin turvonneen vatsan takia. Röntgenkuva paljasti, että vatsa oli täynnä verta ja verikokeet kertoivat samaa synkkää tarinaa. Lääkäri leikkasi koiran samantien ja löysi vatsasta ison pernakasvaimen, joka oli revennyt. Hän leikkasi pernan kokonaan pois. Nyt pitää odottaa 1-2 viikkoa tuloksia siitä, oliko kasvain pahan- vai hyvänlaatuinen. Valitettavasti 2/3 on pahanlaatuisia ja se tarkoittaa, että koiralla on elinaikaa enää sellaiset 2-3 kk. Toivon kuitenkin suuresti, että meidän koira kuuluisi siihen lottovoittajasakkiin, joka saa elää porskuttaa vielä pitkään. Eli hyvänlaatuinen kasvain tilattu. 

Perjantai meni ihan kokonaan itkiessä enkä muistanut yhtään katsoa syömisiäni. Söin olemattoman vähän, etten kyllä lihomaan kuitenkaan päässyt. Sitten loppuviikonloppu meni myös murehtiessa asiaa ja oli hieman vaikea motivoida itseäni taas. Tosin tekosyitähän kaikki. Ei se mun koiraa paranna, jos porsastelen tai laiminlyön itseni. Eli ruodussa taas. 

Buzzausta

Meitsi kun on hoitovapaalla, kaikki ilmainen on erittäin jees. Lisäksi diggaan tutustua uusiin tuotteisiin. Olen rekisteröinyt Buzzadoriksiwww.buzzador.fi ja nyt uusin kamppis on Möllerin (www.moller.fi)fisukkaat ipanoille. Esikoinen tykkää noista ihan simona, itselleni olivat jotenkin limaisia. Veikkaan, että ostan näitä jatkossakin. 

Oma dieetti on mennyt tänään ihan reisille, kun koira sai eläinlääkärissä miltei varman kuolemantuomion. En ole jaksanut kiinnostua ruoka-asioista yhtään. Tsemppaan taas huomenna, vaikka koiran tulevaisuus onkin ihan kamala. Ei sen elämä silti saa jatkoaikaa, vaikka mä laiminlöisin itseäni.