Grr, mur ja #!!#!#!!!!

Just nyt ottaa kupoliin. Mies on isyyslomalla, mutta sen sijaan, että hän auttaisi mua lastenhoidossa, luuttuaisi kämppää, kävisi ruokakaupassa ja valmistaisi sapuskaa, on hän jossain päin Suomea rakkaan harrastuksensa parissa. Lähti sinne aamuseiskalta ja tulee joskus sitten, kun mä ja lapset ollaan nukkumassa. Mua kyrsii, että kodin- ja lastenhoito lankeaa jatkuvasti mun harteille ja että tuo prkeleen harrastus iski silmille jo pari päivää sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Hänen treenikaverinsa (kolmen lapsen isä, ei uskoisi) nimittäin laittoi tuolloin viestin, että "Kuinkas siellä sujuu? Pääset kai tänään koko illaksi treenaamaan?". MUR.  Kysyn vaan, että milloin mä voin karata koko päiväksi johonkin ihan omiin puuhiin? Jo pelkkä parin tunnin salikeikka saunomisineen tuntuu välillä olevan herralle liikaa, kun lapset kuulemma kitisevät. Lisäksi koti on aina ihan törkeän näköinen, jos hän on hetken vastuussa. Esikoinenkin jo sanoo, että "äiti siivoaa, ei isä siivoa". AAAAAAAAAARGH.

Lisäksi mua sieppaa se, että lipsuin jo tänään karppiruokavaliosta aavistuksen. Jaksoinkin oikein kokonaisen päivän. Jotenkin sitä on aina välillä niin kiukkuinen, että tekee moisia typeryyksiä. Ihan kuin se nyt jotain auttaisi.

Mutta hei, oikeasti mä olen tosi aurinkoinen ja hymyileväinen tyyppi. Just nyt vaan on sellainen ärrinmurrin-pilvi mun pään päällä.

Motivaatiopöksyt nettiputiikista

Muahhaahhaaa, mä EN kestä. Nimittäin ostin H&M:n postimyynnistä nuo harmaat housut, koko taisi olla 44 tai peräti 46 ja noin mainiosti istuivat. Muuten siis mitä mainioimmat, mutta "ihan" eivät mene kiinni. Tässä nyt arvon, että pitäisinkö ne kuitenkin: tähtäimessä kun on laihtua isosti ja olivat varsin halvat. Toisaalta, vaatekaappi pursuaa jo nyt liian pieniä vaatteita eikä liene järkevää hommata niitä lisää. Auttakaa armaat lukijat?

Alimmaisena kuva, jonka nappasin äsken matkalla hakemaan rahkaa, pähkinöitä + tilkkaa hunajaa. Näihin vaatteisiin jopa mahdun, wuhuu, mut en ihan ihmisten ilmoille lähtisi näin kireässä topissa. Ettei vaan joku erehtyisi onnittelemaan tulevasta perheenlisäyksestä. Jos joku kysyy, "Milloin on laskettu aika?", voin vastata, että "Kolmisen kuukautta sitten".

Rasvainen aamu

Tänään on taas eka päivä hiilihydraattitietoista syömistä. Tai no, ainahan mulla on. Kyllä mä nimittäin olen aina tiennyt, että siinä Fazerin Sinisessä on ihan hulluna hiilihydraatteja. Kaipa sekin on hiilihydraattitietoista syömistä ;) Mutta fiilis on hyvä nyt. Jännityksellä seuraan, kuinka ruokavalio sopii ja ajattelen kaiholla ketoosia, johon en siis nyt ole pyrkimässä. Aamupala tänään: kaksi kuppia kahvia tilkalla kermaa, kolme siivua pekonia, kasa raejuustoa ja kaksi porkkanaa. Hyvää :)

Kenties hyväkarpiksi

Olen tässä pohtinut, että koska mulle tuntuu sopivan ehdottomuus enkä normiruokavaliota noudattavana näemmä kykene kieltäytymään maitosuklaasta, taidan heittäytyä hyväkarpiksi. Tämä siis tarkoittaisi noin 100 g hiilihydraatteja päivässä. Ihan oikeasti haluaisin taas alkaa ketokarppaamaan. Kun aikoinani vedin hiilihydraatit 20 g päivässä, paino putosi ihan järjetöntä vauhtia ja voin aivan mahtavasti. Sitä en nyt kuitenkaan voi tehdä, kun tuo pieni ihanuus on täysimetyksellä.

Karppaamista ei muutenkaan yleisesti suositella imetysaikana. Ilmeisesti sen vaikutuksia ei ole tutkittu tarpeeksi. Itse kuitenkin järkeilin, että hyväkarppauksesta ei ainakaan voi olla haittaa. Ja tuskinpa tämä nykyinen huono mässäilyruokavalionikaan tekee maidosta ihan priimaa.

Täytyypä katsella. Just nyt tuntuu siltä, että tämä voisi olla järkevä ajatus. Mitä tuumitte?

Liikunnassa olen kyllä ollut aktiivinen. Salilla olen edelleen käynyt sen kolme kertaa viikossa, lisäksi ne hölkkälenkit kolmisen kertaa viikossa + koirien kävelylenkit. On heti paljon parempi olo, kun käy salilla nostamassa rautaa ja vähän hikoilemassa. Ihanaa, että elämä on muutakin kuin kakkavaippoja ja kotitöitä.

Aktiivinen akka

Kun koitan ahtaa päälleni vaatekaapista löytyviä vaatteita tai vilkaisen peiliin, ei uskoisi, että liikun paljon. En tosiaankaan mahdu juuri nyt oikeastaan mihinkään muuhun kuin venyviin trikoovaatteisiin ja legginsseihin. Ole siinä sitten chic. Tänään olen verhonnut ahterini haaremihousuihin. Niitä ei tosiaan voi suositella kenellekkään leveäperäiselle, sillä näissä se ahteri näyttää entistä leveämmältä. Mutta just nyt mukavuus kiilaa ulkonäköseikkojen edelle. Eikä sekään toisaalta järin nättiä olisi, jos ahtaisin jotkut kaapista löytyvät farkut väkisin kiinni ja fläsät tursuaisivat kyljistä siihen farkkujen päälle. Lisäksi mun selluliitti ehkä miljoonakertaistuisi, kun veri ei pääse kiertämään. Kuljen siis haaremihousuissa, legginsseissä sekä mekoissa. Näillä mennään siihen asti, että löydän sen itsekurin ja sitä kautta kadonneen kauniin kroppani.

Olen käynyt nyt kolme kertaa viikossa kuntosalissa ja tehnyt siellä varsin tehokasta treeniä. Ähkinyt viimeisissä toistoissa kuin äijä ja lähtenyt kotiin reidet tutisten. Hölkkätreenikin sujuu hienosti. Kolmesti viikossa isken jalkaan lenkkarit ja lähden ulos kirmailemaan. Reilun kuukauden päästä mun pitäisi pystyä juoksemaan 5 km pysähtymättä. Aika utopistiselta tuntuva tavoite, kun nyt syke nousee välillä jonnekin 190 tuntumaan jo minuutin hölkkäämisen jälkeen. ;) Tosin voi olla mun sykemittarinkin vika se, se kun on aika käyttäjäystävällinen ja näyttää mm. varsin korkeita kalorinkulutuslukemiakin treenien jälkeen.

Sain mun treenikamun hakuilmoitukseenkin vastauksen mainiolta tyypiltä ja aloimme treenaamaan yhdessä. Hän myös on kerran soittanut mulle ja kysynyt, olenko pysynyt kaidalla polulla. Suosittelen muillekin laittamaan etsitään-ilmoituksen, jos kaipaatte kuntoiluseuraa. Hauskaa saada kaverilta tsemppiä.

Sisäinen hölkkääjäni

Mä olen aina inhonnut juoksemista ja hölkkäämistä. Lähinnä siksi, ettei kunto ole riittänyt. On masentavaa, että alkaa heti puuskuttaa ja pistää vatsaan tms. Mun mies taas on sellainen teräsmies, että kun se lähtee hölkkäämään, vetää jätkä kerrallaan sellaisia 10 kilometrin lenkkejä eikä niihin edes mene kuin pieni tovi. Raskausaikana mulle tuli sellainen olo, että "VÄHÄNKÖ olisi hienoa päästä juoksemaan", kun ei sen valtavan vatsan kanssa tietysti voinut (etenkään, kun ei homma ole sujunut sitä ilmankaan). Aloitin nyt Me Naiset -lehden "Nollasta vitoseen" -juoksuohjelman, joka siis on suunniteltu juuri mun kaltaisille juoksunoviiseille. Eilen oli eka lenkki ja oli yllättäen hauskaa, ei alkanut edes pistämään mihinkään. Tein 40 minuutin lenkin, jonka aikana juoksin seitsemän minuutin pätkää ja loput kävelin reippaasti. Ohjelman mukaan pätkiä olisi pitänyt olla 4-6, mutta jotenkin innostuin :)

Jos söisin järkevästi...

... niin VÄHÄNKÖ olisin timmi mimmi. Nimittäin olen käynyt nyt joka toinen päivä salilla ja hurahtanut siihen hommaan täysin. Se on vaan jotenkin hauskaa nostaa sitä rautaa, tuntee itsensä sopivalla tavalla vähän äijäksi tai ainakin muuksi kuin löysäksi akaksi. Mä tykkään.

Eilen myös innostuin ja hetken mielijohteesta kirjoitin ilmoitustaululle lapun. Siinä luki jotakuinkin näin "Etsitään laihdutus- ja kuntoilukaveria salille. Itse olen 29-vuotias, 172 cm ja vähän alle 90 kg. Lapsia on kaksi, joista nuorin on 3 kk. Tsempataan toisiamme ja pidetään hauskaa. Lähetä meiliä!". Tänään sain ilokseni jo ensimmäisen sähköpostin, jiihaa :) En tosin tiedä, mitä kuvittelen saavani tästä kaikesta irti, mutta olisihan se kivaa kuntoilla jonkun tutun kanssa ja vaihtaa samalla kuulumisia, sekä tietty toivottavasti kannustaisimme toisiamme yhä parempiin suorituksiin. Kuulostaako ihan hölmöltä idealta teidän mielestä?

Olen nyt hurahtanut myös Suurin pudottaja -ohjelmaan, vaikkakin se on aika jenkki monellakin tapaa. Mua esim. nyppii ne tuotesijoittelut siinä ("Tämä Suurin pudottaja -proteiinijuoma on NIIN hyvää ja ihan ehdoton juttu painonpudotuksen kannalta", "Tämä vedensuodatin on NIIN kätevä ja on halvempikin kuin pullotettu vesi", yms). Mutta on se silti hienoa katsoa, kuinka valtaisan kokoiset ihmiset kutistuvat viikko viikolta. Nytkin siinä on yli 200-kiloisia laihduttamassa. Toivoisin tosin, että olisi tällaisille normiläskeillekin oma ohjelmansa, samaistuisi helpommin.

Olo kuin roskapussilla

Tytär, 2 v ja 3 kk, sanoi eilen, että äiti on iso ja isi pieni. Blääh.