Kerran lihava, aina lihava?

Otsikosta voitte päätellä, että ihan nappiin ei tämän daamin ruokaremontti ole mennyt. Omat ylikilot ahdistavat entistä enemmän ja ovat läsnä elämässä ihan kaikkialla. Pari viikkoa sitten olin esimerkiksi viettämässä mökkiviikonloppua naisporukalla, joista osan tunsin ja osaa en. Hävetti välillä hakea ruokaa, kun pohdin, päivitteleekö joku mielessään, että "taasko se syö" ja saunassa vertailin omaa kroppaa muiden kroppaan. Juhannuksena taas oltiin kyläilemässä miehen perheen luona, siellä yritin piiloutua säkkimäisiin vaatteisiin ja vältellä kaikenlaisia aihetta sivuavia keskusteluja.

Herääkin kysymys, että kun tämä asia on mulle näin suuri ja koska mä kerran inhoan tätä vartaloani, niin miksi en saa itsestäni sen vertaa irti, että sulattaisin nämä ylikilot? Voi kunpa tietäisin vastauksen.

Yritän olla suuremmin ääneen tätä asiaa päivittelemättä, koska en halua, että mun lapset perivät saman itsetunto-ongelman. Välillä jopa juttelen tyttärelle, että "näytänpäs mä tänään hyvältä" tai että "olen just sopiva tällaisena". Vaikka todellisuudessa mietin ihan muita juttuja. Olen myös sitä mieltä, että oman miehen kuullen ei ole hyvä dissata omaa kroppaa. Tokihan se näkee, millainen tuhti daami mä olen ja tietysti se tietää, etten tykkää kropastani yhtään. Mutta jos edes piirun verran saisi säilytettyä seksikkyyttä sillä, ettei ruoski itseään maahan liikakilojen takia.

Musta tuntuu, että mitä enemmän mä yritän laihduttaa, sitä vääriintyneemmäksi mun suhtautuminen ruokaan ja herkkuihin menee. Suurimmat ylilyönnit, eli salaa ahmimiset, ovat yleensä juuri tapahtuneet mun noudattaessa jotain ruokavaliota. Että jos syö salaa, ei liho.

Jostain luin, että olisi hyvä opetella sellaista sallivampaa herkuttelua. Että antaisi itselleen luvan syödä jotain hyvää toisten läsnäollessa. Tällä hetkellä mua ihan totisesti hävettää mussuttaa yhtään mitään esimerkiksi duunikavereiden nähdessä. Luultavasti enemmistö ei sen kummemmin mun syömisiä mieti, mutta itselle se on iso peikko.

Joskus olen jopa miettinyt, pitäisikö mun käydä jollekin psykologille juttelemassa tästä. Että saisi jotain ajatuksia siihen, miksi mä suhtaudun ruokaan näin kummallisesti ja inhoan jokaista ylikiloa. Mutta jotenkin sekin tuntuu liioittelulta. Toiset kärsivät tyyliin työuupumuksesta tai niiden mies on ottanut ja jättänyt, läheisiä kuollut tai talo palanut - mä vaan syön liikaa, vatsa hölskyy ja housuista tursuaa sellainen ei kovin viehkeä pelastusrengas vyötärölle. Ehkäpä nyt kuitenkin vain yritän jotenkin omatoimisesti avata näitä lukkoja ja toivoa, että siinä samalla teen parempia ratkaisuja sen suhteen, mitä työnnän suustani alas. Ehkä se näkyy joskus vaa'allakin miinuslukemina.

Anteeksi siis radiohiljaisuus. On ollut pientä motivaatio-ongelmaa kirjoitella tänne, kun puntarilla ei ole ollut myönteisiä muutoksia ja muutenkin vähän hailakka fiilis. Yritän ryhdistäytyä! :)