Ainahan ne ovat mielessä; kilot

Se on hämmentävää, miten paljon voi miettiä kilojaan. Vaikka mut herättäisi kesken unien yöllä, muistaisin välittömästi ylikilot. Kilot, kilot, kilot. Välillä olen itselleni ystävällinen ja suvaitsevainen. Mietin, että pääasia, että mä olen tyytyväinen ja että onnellinen voi olla vähän pyöreämpänäkin. Mutta ongelma on siinä, että mä en ole tyytyväinen enkä vain vähän pyöreämpi, vaan ihan kunnon matami.

Viikko on nyt takana tarkkaa ja täsmällistä syömistä. Vaa'alla ei minkäänlaista tulosta eikä ulkoisessa habituksessa. Tosin jaksanut olen hyvin ja fiilis muuten oikein jees, joten ehkä ne kilot lähtevät viiveellä. Tiedä sitten. Jotenkin vaan pöljää, että sitä painaa miehen verran riippumatta siitä, syökö broileria, rahkaa ja parsakaalia vai piispanmunkkeja, suklaata ja juustoaterioita. Itse olen nyt elänyt niin kurinalaista elämää kuluneen viikon, välttänyt kiusauksia ja pöljyyksiä, eikä se näy missään. MIKSI EI? Kysynpä vaan.

Liikuntapalettikin on nyt hienosti kasassa :) Viime viikolla kävin tunnin ryhmäliikuntatunnilla tanssimassa, lisäksi kolme kertaa kuntosalilla tekemässä oikein kunnon treenin. Hiki virtasi ja syke huiteli siellä 190:ssä. Mä teen supersarjoina kaikki, eli monta liikettä putkeen ja vasta sitten taukoa. Sen ansiosta syke pysyy korkealla ja salitreenikin menee aerobisesta. On se hyvä, että tykkään käydä salilla. Eipähän kukaan voi sohvaperunaksi syyttää. ;)